 |
 ARSKA HUKKANEN
 Aloitin soittamisen suhteellisen myöhään, n.16-vuotiaana, vaikka pienimuotoinen
kipinä tuohon kiehtovaan puuhaan oli kytenyt jo aiemmin. Muistan
kristallinkirkkaasti tuon hetken, jolloin rockmusiikki ensi kertaa, sanan
varsinaisessa merkityksessä, kolahti oikein todella. Näin Mukkulan Lukion
ilmoitustaululla julisteen, jossa luki WIGWAM ja päätin hetken epäröityäni
suunnata Lahden Konserttitaloon katsomaan ja kuulemaan tuota ihmettä. Kyseessä
oli se Wigwamin ehkä legendaarisin kokoonpano, jossa soittivat Jim Pembroke,
Ronnie Österberg, Jukka Gustafsson ja Pekka Pohjola. Odottelin kärsimättömänä
konsertin alkamista. Esirippu avautui. Sitten se alkoi…Kylläpä kuullosti
hienolta! …ja noin upeat valotkin vielä! Sitten SE tapahtui: Bändi oli juuri
päässyt kertosäkeeseen kappaleessa “Just My Situation” , kun koin jotakin elämää
suurempaa: “…and I got to get away… today…” lauloi Pembroke, mutta minä en
suinkaan paennut paikalta, vaan olin aivan haltioituneessa tilassa ja siitä
alkoi kypsyä päätös, että joskus vielä minäkin kiipeän tuonne lavalle soittamaan
ja laulamaan.
Ensimmäinen kitarani oli venäläinen 7-kielinen kammottava
kapistus, jonka sain 16-vuotislahjaksi. (…but thanks anyway). Nooh… pienen
säätämisen jälkeen se oli lähes siedettävässä soittokunnossa ja homma pääsi
alkuun. Opettelin sointuja omin päin ja korvakuulolta - sormia
pakotti…
Ensimmäisen sähkökitarani ostin kesätöistä saamillani rahoilla
vuotta myöhemmin. Olin iskenyt silmäni Westerlundin musiikkiliikkeessä
komeilevaan COLUMBUS-merkkiseen punamustaan puoliakustiseen. Niinpä astelin
kotiin 500mk köyhempänä, mutta tyytyväisenä uuden kitaran omistajana. Eipä
aikaakaan, kun jo ensimmäinen äänensärkijä-wah -pedaali ilmestyi kuvaan ja rokki
soi vanhan putkiradion kautta.
Musiikillisia vaikuttajia olivat etenkin
CCR ja Deep Purple (mikä ihmeen Smoke On the Water?)
Seuraavaksi hankin
CIMAR-merkkisen strato-kopion, johon mikit alkoivat vaihtua melko pian ja
kitaran elektroniikka tulla muutenkin tutuksi.
Kirjoitin ylioppilaaksi
vuonna -75, rimaa hipoen, sillä jostakin syystä soittaminen kiinnosti tuolloin
huomattavasti lukemista enemmän.
Ensimmäisen bassoni (nykyään jo yli
20kpl) hankin suurin piirtein samaan aikaan. se oli MAYA-merkkinen Jazz Basson
kopio ja niinpä se nelikielisen nyplääminen sai alkunsa. Armeijan aikana
instrumentti vaihtui rynnäkkökivääriin, mutta innostus soittamiseen ei hävinnyt
minnekään ja lomilla oli onneksi aikaa jalolle harrastukselle. Sotiminen
kangistaa sormia, totesin usein.
Sotaväen jälkeen se sitten alkoi:
Ensimmäinen bändini oli CHICAGO ROLLERS. Eräänlaista huumoripoppia ja
kuplettimeininkiä - hieman TURO-tyyliin. Laulajana ja biisinikkarina toimi Pekka
Parviainen (kts Peeniskateus) ja rumpuja paukutti vanha kettu Eki Vienonen. Itse
soitin bassoa ja hoilasin kertosäkeissä mukana. Hauskaa. Ensimmäinen keikka
soitettiin Harjukadun nuorisotalossa ja kyllä minua jännitti - monta päivää -
huh! Sittemmin olen todennut useasti, että jännittäminen on turhaa, jos siitä ei
makseta erikseen. Tämä ei tosin koske jousiammunnan harrastajia.
Vuonna
-77 menin “oikeisiin töihin” eli Iskun huonekalutehtaalle vaahtomuovia
leikkaamaan. Chicago Rollers nautti jonkinlaista paikallista suosiota ja teki
keikan silloin ja toisen tällöin. Humoristisista ralleista mainittakoon vaikkapa
“Rumpalit on Rumia” (punk-parodia) ja Tiskillä Tirran”(Varrella Virran).
Treenikämpäksi ja kokoontumispaikaksi vakiintui Jalkarannantien Teboilin
kellari, jossa harjoiteltiin ahkerasti, perusteltiin uusia bändejä ja
suunniteltiin suuria.
Seuraava orkesterini oli Karttusen Japen johtama
Jean Garrett Group, jossa toimin laulajana ja perkussionistina. Biisit olivat
englanninkielisiä ja kunnianhimo oli korkealla. Demoja läheteltiin Ruotsiin
asti. Palaute oli tylyn kohteliasta: Nej Tack! Kokoonpanon nimekkäin soittaja
oli, tuolloin vielä rippikouluikäinen, Jarno Kukkonen , joka edustaa nykyään
maamme jazz-kitaristien aatelia.
Jälleen oli aika pyyhkiä pölyt basson
kielistä, kun ystäväni Henkka Hakolan punk-yhtye OTTO-BOYS kutsui riveihinsä
yhden comeback-keikan ajaksi. Mukkulan puistokonsertin väki jakautui
onnistuneesti kahtia: Toiset nauroivat katketakseen , kun taas toiset
punastelivat kauhuissaan, sillä ohjelmistossa oli sellaisia teoksia kuten, “Me
Teille Persettä Näytetään” ja “Sormella Koittamaan” Todellista
pornoa!
Huomattavasti vakavammin otettavan musiikin pariin ajauduin, kun
perustimme DEVICE-yhtyeen. Oli jälleen aika ryhtyä laulusolistiksi. Tällä
kokoonpanolla oli jo soittajien osalta jonkinlaisia meriittejä, sillä mukana oli
jo musiikin ammattilaisia meidän innostuneiden amatöörien lisäksi. Musiikillinen
linja oli todellista sillisalaattia eli kaikkea mahdollista: rockia, poppia,
soulia, progea… eli linjanveto oli todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Bändi
edusti Lahtea Hämeen Läänin Nuorison Taidetapahtumassa ja seurauksena oli
diskaus: Liian jazzia popiksi , liian poppia jazziksi - ei voi auttaa,
sorry!
Samoissa Lahden karsinnoissa tuli täpärästi toiseksi yhtye nimeltä
CONTROL, johon kutsu kävi vaihteeksi basistin virkaa täyttämään. Ryhmän soitto
oli sananmukaisesti kurinalaista ja biisien sovituksiin kiinnitettiin erityistä
huomiota. Laulustemmatkin alkoivat sujua mallikkaasti ja lopputulos miellytti
korvaa. Bändissä soitti muuten Royal Tramps -yhtyeestä tuttu rumpuvelho Veka
Salminen. Yhtään keikkaan en tosin Control-yhtyeen kanssa ehtinyt tehdä - too
bad!
Viimeisin episodi Arin muusisella(?) taipaleella oli, kun törmäsin
treenikämpällä tapaamaani Hara Laukkaseen, joka ehdotti, että perustaisimme
Teemu Nousiaisen kanssa bändin Torvi-kapakan Ränttätänttä-pikkujoulua varten.
Nimikin oli jo valmiina: Turo´s Heavy Gentlemen!
Kemiat osuivat kohdalleen
ja homma alkoi toimia heti. Keikkaa tehtiin satunnaisesti.
Haran ja Keppi
Heinäsen Taxi-yhtyeen levytyssession yhteydessä lahtelainen levy-yhtiö Power
Records alkoi kiinnostua myös TURO-materiaalista.
Samoihin aikoihin minut
pestattiin eetteriin. Rytmiradio tarvitsi suulasta miestä ohjelmaa tekemään ja
kyllähän se mukava pesti olikin ja kesti n. 8 vuotta.
Vuonna -89 ilmestyi
kauppoihin äänilevy, joka muutti kaiken - Turo´s Hevi Gee: Santapaperia…and the
rest is history!
Ari pähkinänkuoressa
• nimi: Ari Antero Hukkanen
• syntynyt: Kiuruvedellä 09.08.1956
• kotipaikka: Lahti, vuodesta 1966
• siviilisääty: sinkku
• sotilasarvo: Ratsuväen korpraali
• ammatti: muusikko (basisti luojan armosta huolimatta)
• keikkavehkeet: Washburn Status -basso, EBS Octabass -pedaali, Trace Elliot AH250-nuppi, 2kpl 15” kaappeja
• harrastukset: Jaguar-pienoismallit, soitinten rakentelu, karaoke
Sekalaiset mieltymykset
• parasta nannaherkkua: Kuuma mustis & Kylmä Cokis
• paras paikka: Veikon savusauna
• soi stereoissa: CHEAP TRICK
• saa pään kääntymään: Vanhat autot ja nuoret naiset
• MOTTO: Olen erilainen nuori - on tuota ikää päässyt kertymään
|
|
