Arska Hukkanen

Bändi: Arska HukkanenAloitin soittamisen suhteellisen myöhään, n.16-vuotiaana, vaikka pienimuotoinen kipinä tuohon kiehtovaan puuhaan oli kytenyt jo aiemmin. Muistan kristallinkirkkaasti tuon hetken, jolloin rockmusiikki ensi kertaa, sanan varsinaisessa merkityksessä, kolahti oikein todella. Näin Mukkulan Lukion ilmoitustaululla julisteen, jossa luki WIGWAM ja päätin hetken epäröityäni suunnata Lahden Konserttitaloon katsomaan ja kuulemaan tuota ihmettä. Kyseessä oli se Wigwamin ehkä legendaarisin kokoonpano, jossa soittivat Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Jukka Gustafsson ja Pekka Pohjola. Odottelin kärsimättömänä konsertin alkamista. Esirippu avautui. Sitten se alkoi…Kylläpä kuullosti hienolta! …ja noin upeat valotkin vielä! Sitten SE tapahtui: Bändi oli juuri päässyt kertosäkeeseen kappaleessa “Just My Situation” , kun koin jotakin elämää suurempaa:  “…and I got to get away… today…” lauloi Pembroke, mutta minä en suinkaan paennut paikalta, vaan olin aivan haltioituneessa tilassa ja siitä alkoi kypsyä päätös, että joskus vielä minäkin kiipeän tuonne lavalle soittamaan ja laulamaan.

Ensimmäinen kitarani oli venäläinen 7-kielinen kammottava kapistus, jonka sain 16-vuotislahjaksi. (…but thanks anyway). Nooh… pienen säätämisen jälkeen se oli lähes siedettävässä soittokunnossa ja homma pääsi alkuun. Opettelin sointuja omin päin ja korvakuulolta – sormia pakotti…

Ensimmäisen sähkökitarani ostin kesätöistä saamillani rahoilla vuotta myöhemmin. Olin iskenyt silmäni Westerlundin musiikkiliikkeessä komeilevaan COLUMBUS-merkkiseen punamustaan puoliakustiseen. Niinpä astelin kotiin 500mk köyhempänä, mutta tyytyväisenä uuden kitaran omistajana. Eipä aikaakaan, kun jo ensimmäinen äänensärkijä-wah -pedaali ilmestyi kuvaan ja rokki soi vanhan putkiradion kautta.

Musiikillisia vaikuttajia olivat etenkin CCR ja Deep Purple (mikä ihmeen Smoke On the Water?)
Seuraavaksi hankin CIMAR-merkkisen strato-kopion, johon mikit alkoivat vaihtua melko pian ja kitaran elektroniikka tulla muutenkin tutuksi.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna -75, rimaa hipoen, sillä jostakin syystä soittaminen kiinnosti tuolloin huomattavasti lukemista enemmän.

Ensimmäisen bassoni (nykyään jo yli 20kpl) hankin suurin piirtein samaan aikaan. se oli MAYA-merkkinen Jazz Basson kopio ja niinpä se nelikielisen nyplääminen sai alkunsa. Armeijan aikana instrumentti vaihtui rynnäkkökivääriin, mutta innostus soittamiseen ei hävinnyt minnekään ja lomilla oli onneksi aikaa jalolle harrastukselle. Sotiminen kangistaa sormia, totesin usein.

Sotaväen jälkeen se sitten alkoi: Ensimmäinen bändini oli CHICAGO ROLLERS. Eräänlaista huumoripoppia ja kuplettimeininkiä – hieman TURO-tyyliin. Laulajana ja biisinikkarina toimi Pekka Parviainen (kts Peeniskateus) ja rumpuja paukutti vanha kettu Eki Vienonen. Itse soitin bassoa ja hoilasin kertosäkeissä mukana. Hauskaa. Ensimmäinen keikka soitettiin Harjukadun nuorisotalossa ja kyllä minua jännitti – monta päivää – huh! Sittemmin olen todennut useasti, että jännittäminen on turhaa, jos siitä ei makseta erikseen. Tämä ei tosin koske jousiammunnan harrastajia.

Vuonna -77 menin “oikeisiin töihin” eli Iskun huonekalutehtaalle vaahtomuovia leikkaamaan. Chicago Rollers nautti jonkinlaista paikallista suosiota ja teki keikan silloin ja toisen tällöin. Humoristisista ralleista mainittakoon vaikkapa “Rumpalit on Rumia” (punk-parodia) ja Tiskillä Tirran”(Varrella Virran). Treenikämpäksi ja kokoontumispaikaksi vakiintui Jalkarannantien Teboilin kellari, jossa harjoiteltiin ahkerasti, perusteltiin uusia bändejä ja suunniteltiin suuria.

Seuraava orkesterini oli Karttusen Japen johtama Jean Garrett Group, jossa toimin laulajana ja perkussionistina. Biisit olivat englanninkielisiä ja kunnianhimo oli korkealla. Demoja läheteltiin Ruotsiin asti. Palaute oli tylyn kohteliasta: Nej Tack! Kokoonpanon nimekkäin soittaja oli, tuolloin vielä rippikouluikäinen, Jarno Kukkonen , joka edustaa nykyään maamme jazz-kitaristien aatelia.

Jälleen oli aika pyyhkiä pölyt basson kielistä, kun ystäväni Henkka Hakolan punk-yhtye OTTO-BOYS kutsui riveihinsä yhden comeback-keikan ajaksi. Mukkulan puistokonsertin väki jakautui onnistuneesti kahtia: Toiset nauroivat katketakseen , kun taas toiset punastelivat kauhuissaan, sillä ohjelmistossa oli sellaisia teoksia kuten, “Me Teille Persettä Näytetään” ja “Sormella Koittamaan” Todellista pornoa!

Huomattavasti vakavammin otettavan musiikin pariin ajauduin, kun perustimme DEVICE-yhtyeen. Oli jälleen aika ryhtyä laulusolistiksi. Tällä kokoonpanolla oli jo soittajien osalta jonkinlaisia meriittejä, sillä mukana oli jo musiikin ammattilaisia meidän innostuneiden amatöörien lisäksi. Musiikillinen linja oli todellista sillisalaattia eli kaikkea mahdollista: rockia, poppia, soulia, progea… eli linjanveto oli todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Bändi edusti Lahtea Hämeen Läänin Nuorison Taidetapahtumassa ja seurauksena oli diskaus: Liian jazzia popiksi , liian poppia jazziksi – ei voi auttaa, sorry!

Samoissa Lahden karsinnoissa tuli täpärästi toiseksi yhtye nimeltä CONTROL, johon kutsu kävi vaihteeksi basistin virkaa täyttämään. Ryhmän soitto oli sananmukaisesti kurinalaista ja biisien sovituksiin kiinnitettiin erityistä huomiota. Laulustemmatkin alkoivat sujua mallikkaasti ja lopputulos miellytti korvaa. Bändissä soitti muuten Royal Tramps -yhtyeestä tuttu rumpuvelho Veka Salminen. Yhtään keikkaan en tosin Control-yhtyeen kanssa ehtinyt tehdä – too bad!

Viimeisin episodi Arin muusisella(?) taipaleella oli, kun törmäsin treenikämpällä tapaamaani Hara Laukkaseen, joka ehdotti, että perustaisimme Teemu Nousiaisen kanssa bändin Torvi-kapakan Ränttätänttä-pikkujoulua varten. Nimikin oli jo valmiina: Turo´s Heavy Gentlemen!
Kemiat osuivat kohdalleen ja homma alkoi toimia heti. Keikkaa tehtiin satunnaisesti.
Haran ja Keppi Heinäsen Taxi-yhtyeen levytyssession yhteydessä lahtelainen levy-yhtiö Power Records alkoi kiinnostua myös TURO-materiaalista.
Samoihin aikoihin minut pestattiin eetteriin. Rytmiradio tarvitsi suulasta miestä ohjelmaa tekemään ja kyllähän se mukava pesti olikin ja kesti n. 8 vuotta.
Vuonna -89 ilmestyi kauppoihin äänilevy, joka muutti kaiken – Turo´s Hevi Gee: Santapaperia…and the rest is history!

Ari pähkinänkuoressa

• nimi: Ari Antero Hukkanen
• syntynyt: Kiuruvedellä 09.08.1956
• kotipaikka: Lahti, vuodesta 1966
• siviilisääty: sinkku
• sotilasarvo: Ratsuväen korpraali
• ammatti: muusikko (basisti luojan armosta huolimatta)
• keikkavehkeet: Washburn Status -basso, EBS Octabass -pedaali, Trace Elliot AH250-nuppi, 2kpl 15” kaappeja
• harrastukset: Jaguar-pienoismallit, soitinten rakentelu, karaoke

Sekalaiset mieltymykset

• parasta nannaherkkua: Kuuma mustis & Kylmä Cokis
• paras paikka: Veikon savusauna
• soi stereoissa: CHEAP TRICK
• saa pään kääntymään: Vanhat autot ja nuoret naiset
• MOTTO: Olen erilainen nuori – on tuota ikää päässyt kertymään